Dubrovnik, Kroatia

Lentokentän Turvatarkastuksessa:

- Onko teillä vaarallisia esineitä laukussanne?

Ipana, 3 vuotta:

- Mulla on Myyrä-kirja. Siinä on aika terävät kulmat.

3,5-vuotias on kerrassaan mainiota matkaseuraa. Tarpeeksi iso, että on lahjottavissa jäätellöllä noudattamaan vanhempiensa toiveita, ja kuitenkin sen verran pieni, että täydelliseen lomaan vaaditaan lähinnä puhallettava uima-allas (ja niitä jäätelöitä!). 

Näissä tunnelmissa siis kohti Dubrovnikia.  Kroatia valikoitui kesämatkakohteeksi lähinnä siksi, että ipana katseli talvella matkalehti Mondoa, osoitti Kroatiasta otettuja kuvia ja ilmoitti päättäväisesti, että tuonne hän matkustaa kesällä mummun ja papan kanssa. Isovanhempia ei tarvinnut sen suuremmin suostutella, ja yours truly innostui, kun kuuli, että Kroatiassa voi sukeltaa. Kroatia valittiin sopivasti vuoden 2013 perhematkakohteeksi, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin.

Loma-ajankohdaksi sovittiin viikko juhannuksen molemmin puolin. Kesäkuu on otollinen aika matkustaa Kroatiaan, kun ilma ei vielä ole aivan törkeän kuuma, eikä turisteja ole ihan niin paljon kuin heinä-elokuussa.

Kolme tuntia Norwegianin flygarissa ja Halpamatkojen viisihenkinen ryhmä saapui 34 asteiseen Dubrovnikiin.

Monessa paikassa olen matkustanut, mutta näin kaunista ei ole ollut ikinä missään: vuoristo ympäröi matalaan rakennettuja kaupunkeja, ja kaikkialla kimmeltää uskomattoman sininen vesi. 

Majoitukseksi olimme hankkineet Hederan kautta 50-neliöisen omakotitalon Lapadin kaupunginosasta, muutaman kilometrin päässä keskustasta ja vanhasta kaupungista. Lämpimin suosituksin, sekä sijainti että vuokrafirma. Vanhassa kaupungissa oli hauska käydä (taksilla: 5 min/10 e ja bussilla 15 min/1 e), mutta varsinaista lomaa oli paljon mukavampi viettää Lapadin rantabulevardin rauhassa, kaukana väkimassojen tungoksesta. 

Tärkeimmät tietysti ensin eli bikinit päälle ja uimaan! Olen enemmänkin troppisten vesien kuin Suomen järvien ystävä, joten parikymmenasteinen meri tuntui aluksi vilpoisalta. Onneksi ilma oli kuuma ja maisema kerta kaikkisen kaunis. Miinuksesi on sanottava, että suurin osa rannoista on kivipohjaisia ja merisiilien kansoittamaa, joten uimakengät ovat lähes pakolliset. Jotta elämä olisi lomallakin helppoa, tossut voi onneksi ostaa rantakojusta vitosella.

Suureelliset suunnitelmamme auton vuokraamisesta hylkäsimme viikon puolivälissä, kun meihin iski täydellinen loma-ameeba. Tiedättekö: kun yhtäkkiä parasta, mitä keksii, on käyttää kaksi tuntia päivästä lapsen kutittamiseen, syödä sen jälkeen välipalaksi jäätelöä ja lähteä rannalle etsimään aarteita. Arjen velvollisuudet ja aikataulut 0, kiireetön yhdessäolo 10.

Ipana olisi mielellään viettänyt koko loman uuden merirosvolaiva-legonsa kanssa puhallettavassa uima-altaassa, mutta muu porukka kaipasi vähän vaihtelua. Joten hiio-hoi, purjeet ylös ja merille! Suosittelen lämpimästi Kroatiaan matkaavia tutustumaan edes muutamaan maan yli 1200 saaresta. Aurinko paistaa, nahka palaa ja mieli lepää.

Meristä tulikin mieleeni sukellus. Kroatia ei ole se paikka, missä harrastus kannattaa aloittaa, mutta kokeneemmalle sukeltajalle se on mielenkiintoisen erilainen kohde. Vesi on törkeän kylmää tropiikkiin verrattuna, eikä kaloja tai koralleja oikeastaan ole, mutta hylkyjä pötköttää pitkin rannikkoa, näkyvyys on mielettömän hyvä ja varsinkin keväällä melko matalissakin vesissä on isoja erakkorapuja, hummereita ja mustekaloja. Moni mesta on lähellä rantaa, joten yhteen sukellukseen menee kaikkine säätöineen vain pari tuntia. Dyykit sinänsä ovat kylmyyden takia aika lyhyitä, puolisen tuntia. Minä olisin tarennut pidempäänkin, sillä ainoana ryhmästäni älysin pyytää niin paljon varusteita kuin rahalla saa. Aluspuku, 7 mm haalari ja takki, kengät ja huppu eivät olleet yhtään liioittelua.

Ruoka oli ihan hyvää, kasvissyöjänä vetelin enimmäkseen pastaa ja risottoa. Lihan- ja äyriäistensyöjillä vaihtoehtoja oli huomattavasti enemmän. Ravintolassa oli ehkä kolmanneksen Suomen hintoja edullisempaa, ja ruokakaupassa selvisi huomattavasti halvemmalla.

Mihin Kroatiaa oikein vertaisi? Luonto on vähän kuin Kreikassa tai Pohjois-Italiassa, mutta karumpaa. Ihmiset ovat ystävällisiä, kuten Välimeren maissa yleensäkin, mutta pidättyväisempiä. Vanhempien ihmisten olemus muistuttaa, ettei sodasta ole kulunut kuin pieni hetki. Rakennusten vauriot on korjattu, mutta moni on menettänyt lapsensa, läheisensä tai ystävänsä sodassa. Hymy ei ulotu silmiin asti. 

Halpamatkojen tiimi viihtyi Dubrovnikissa erinomaisesti. 3-vuotias tiivisti lomatunnelman postikorttiin: "Olen uinut ja metsästänyt muurahaisia ja rentoillut ja syönyt jäätelöä. Parasta oli olla merirosvolaivassa ja taksissa."

Sua tarvitaan

Vietin pitkän tovin puhelimessa ystäväni Terry Lockhartin kanssa, joka pyörittää suomalaisin lahjoitusvaroin kahta lastenkotia Mindanaolla Filippiineillä.Vuosittainen avustusmäärä on noin 25 000 euroa, jolla saadaan koti, ruoka, koulutus ja terveydenhuolto parille-kolmellekymmenelle lapselle - vähän toista, kun isoilla järjestöillä, sanoisin.


Lastenkodissa on viime viikkoina myllänyt flunssa-aalto, ja moni lapsi on joutunut käymään lääkärissä. Lisäksi oma kummilapseni Dylan, 4, oli jouluviikon tipassa sairaalassa vatsataudin takia - ihan niin kuin meidänkin vekara. Sillä erotuksella, että vekaran sairaalalaskun maksaa vakuutus, Dylanin ja muiden lasten laskuun saadaan toivottavasti rahaa Suomesta. Toistaiseksi laskua varten on otettu lainaa pankista. Miettikääpä sitä.


Lisäksi lastenkotiin on ensi viikolla tulossa kaksi uutta asukasta, 7- ja 9-vuotiaat lapset, joiden 28-vuotias äiti kuoli joulun jälkeen syöpään. Isällä ei ole mahdollisuutta huolehtia lapsista. Uusia kummejakin siis tarvitaan.


En tykkää saarnata, mutta toistan sen, mitä sanoin vekaran ollessa sairaalassa: jos sulla on yhtään ylimääräistä rahaa, nyt sitä tarvittaisiin. Teitä lukijoita on niin paljon, että euron lahjoituskin on merkittävä, kun ne kerätään yhteen.


Voin henkilökohtaisesti taata, että raha menee perille lyhentämättömänä ja kaikkien sääntöjen mukaan. Avustustyötä koordinoi Koti katulapselle ry.

Rakkauden lähettiläs

Tätä on ihan pakko hehkuttaa.
Vihdoinkin keskusteluohjelma jota minäkin jaksan seurata:
Jerry Halloween Show!

Siis aivan mainio ohjelma.
Ensin meinasin jatkaa kanavasurffausta normaaliin lauantai-illan tyyliin, mutta jostakin syystä jumiuduin tuijottamaan Jerryn hämmästyttävää esitystä:
filosofista pohdiskelua, naurettavia musiikkiesityksiä, loistavat vieraat ja Jerry Halloweenin, eli Jari Halosen, hysteeristä naurua.



Ohjelmasta on aluksi vaikea sanoa, onko se jonkun sketsisarjan keskusteluohjelma-parodia, yksi lauantai-illan monista musiikkiohjelmista vai jotain muuta.
Ja kyllä se on ihan jotain muuta.

Jerry esittää välillä täysin asiayhteydestä irroitetut kysymyksensä liioitellun rauhallisesti, oikein psykologi-tyyliin. Ja vastauksen saatuaan saattaa purskahtaa maaniseen nauruun jolle ei tunnu loppua tulevan.

Meidän talouden journalistiammattilaisen mukaan Halonen on äärimmäisen taitava haastattelija, mistä minä en tietenkään ymmärrä mitään, mutta mahtavaa viihdettä tarjotaan meikäläisen kaltaiselle asiaohjelmakieltäytyjällekin.

Ja ne biisit: kakka kakkaraa, my life is beautiful, viha vai rakkaus.
Siis aivan mainioita!

Halosen mukaan ohjelman tarkoitus on rakkauden ja suvaitsevaisuuden arvostuksen lisääminen nyky-yhteiskunnassa. ”Lopetetaan löpinät ja ruvetaan tekoihin”!

Harmi vaan, kun ei tätä oikein missään ole mainostettu.
Ohi ovat menneet jo teemat: elämä ja blues, vasemmistolaisuus, kilpaurheilu ja moni muu.
Onneksi kaksi viimeisintä tuli katsottua: Voisiko filosofialla ratkaista elämän mysteerin? sekä rakkaus ja naiset, jossa vieraana olivat Remu, Hynynen ja Steen1.

Vielä kolme jaksoa jäljellä -suosittelen antamaan Jerrylle mahdollisuuden.

Katso ihmistä

Tyttöpari, teiniäiti, arabitaustainen, lävistetty ja vegaani. Kuusi nuorta sai kertoa, miksi minä olen tällainen.

Nuorten Ääni –toimituksen Roosa Murto, 17, kysyi, kuunteli ja kirjasi. Tuomas Sarparanta katsoi kameran läpi.

Lue ja liikutu, kun ihminen kohtaa ihmisen. Helsingin Sanomien Sunnuntai –sivulla D5.

Onko tullut vähän liikaa otettua?

Nyt nyppii.

Olen alkoholin suhteen melko liberaali. Juon punaviiniä ruuan kanssa ja siideriä saunassa. Lopetan, ennen kuin olen humalassa.

Jos sinä haluat vetää kännit, se on sinun asiasi.

Vaan kun ei ole.

Tänä iltana A-Studio esittää Nuorten Ääni –toimituksen tekemän videojutun Helsingin yöelämästä. Siinä joukko nuoria perustaa Tennaripartion ja lähtee pitämään huolta – aikuisista.

Tennaripartio kysyy – ja ihan oikeutetusti – onko työssäkäynti hyvä syy vetää kännit? Käykö viisas aikuinen Rymy-Eetussa? Päärjäätkö sä?

Nuorten tekemä juttu on vuorotellen hauska, surullinen ja karmea.

Tällä viikolla se on lisäksi ajankohtaisempi kuin aikoihin. Maanantain lehdessä kerrottiin 14-vuotiaasta, joka oli juonut itsensä sairaalakuntoon keskellä koulupäivää. Tiistaina otsikoissa oli hankeen sammunut 16-vuotias, joka pelastettiin viime hetkellä. Tänään nuorisoidoli Pete Parkkonen oli humalassa radiossa. Ja vieressä kannustettiin: ”Tää on helvetin lohdullista katsella tuota nuorta polvea ja todeta, että rokki elää”.

Samaan aikaan minä pidän kädestä hentoista tyttöä, joka pakeni turvataloon alkoholistivanhempaa. Yritän olla vieressä ja uskoa, että kaikki järjestyy vielä parhain päin. Ja toisessa kainalossani itkee lapsi, jonka vanhempi on kuollut viinaan.

Jostain syystä Parkkonen ja muut känniörveltäjät eivät naurata yhtään.


Tennaripartio A-Tuubissa: http://atuubi.yle.fi/videot_ja_kuvat/id-1001955

Maailman merille merirosvolaivalla

Perjantaina pitäisi taas mennä. Vähän varjostusta ja rajoja sekä paljon väritystä. Värittäminen ja varjostukset ei aikaisemmin ole sattunut juurikaan, vaan varsinainen kipu on tullut rajoista. Iho on turtunut aika nopeasti ja kohta se on jo tuntunut suorastaan mukavalta.
Nyt en odota väritystäkään erityisen innokkaasti. Ja kuitenkin odotan. Mahtavaa saada projekti loppuun ja päästä suunnittelemaan jo seuraavia. Mutta ai hemmetti kun kylkeen sattuu! Luihin kun hakkaa eikä herkkä iho turru sitten millään, niin parin tunnin jälkeen sitä taas miettii, että pakkoko näitäkin on ottaa… Ja pakkohan niitä on.

Niin, nyt on siis tietysti kyse tatuoinneista.

Otin ensimmäisen kuvani keväällä -07 ja sen jälkeen niitä onkin tullut tasaista tahtia: kompassiruusukkeen jälkeen tuli käsivarren kokoinen sukeltaja, sitten pääskyset rintoihin ja nyt viimeisimpänä tämä helvetin kylkilaiva.
Tatuointikoneiden tasainen surina, kaikki ne desinfiointiaineiden ja vaseliinien hajut ja kiireetön tunnelma studiossa. Kaikenlaisia ihmisiä virtaa sisään ja ulos; kaikki juttelevat kuin vanhat tuttavat, koska heitä yhdistää ikivanha tarve koristella itseään. Tähän on niin helppo jäädä koukkuun.

Aina kun tulee puhe tatuoinneista, ensimmäisenä kysytään tietysti kuvan merkitystä ottajalleen. Kyllähän sitä yleensä on keksinyt jonkun hienon tarinan kuvalle, mutta kyllä minulle oikeasti ensisijaista on se, että leima näyttää hyvältä. Ensin tulee idea, sitten tehdään vähän taustatyötä erilaisista tyyleistä ja tavoista esittää aihe: old schoolia, new schoolia, photorealismia, värillinen, black and gray… Ja sitten viimeisenä, ehkä vasta sen jälkeen kun kuva on jo nahassa, sille keksii jonkun merkityksen.

Toki ne perinteet sen kuvan takana on merkityksellisiä: merimiehet on ottaneet pääskysen kuvia, koska ne palaavat aina kotiin. Toisaalta taas samaiset heput ansaitsivat pääskysensä seilaamalla tuhat merimailia, mitä en itse voi kehua tehneeni. Klassinen tarina pääskysistä rinnoilla kertoo, että toinen toivottaa turvallista matkaa ja toinen turvallista kotimatkaa: tämän merkityksen minä olen pääskyilleni antanut.

Sukeltajalle minulla ei ole mitään syvällistä merkitystä. Olen pikkupojasta asti sukeltanut ja suurin idolini on Jacques Cousteau, eiköhän se riitä perusteluksi?

Entäs laiva? Sellaisen sai ottaa sailori, joka oli kiertänyt Cape Hornin. Arvata vaan saattaa olenko minä…
Minun laivallani on rikkinäiset purjeet. Vaati rohkeutta -jopa uhkarohkeutta- seilata maailman merillä kun purjeet on riekaleina ja kylkilankut halki. Mutta niinhän se on oikeassa elämässäkin: jos ei uskalla hypätä seikkailuun kun tietää, ettei sieltä välttämättä ole paluuta, niin kotiinhan sitä on jäätävä. Mutta sitten on turha itkeä ettei ikinä tapahdu mitään jännää.

Välttämättömät tavarat ja muutama hopearaha patjan alta mukaan ja merirosvolaivan kyytiin; kotiin palatessa visalaskut on rästissä ja tili pakkasella, mutta mieli muistoja täynnä. Ei siihen valtameriristelijää tarvita, elämäähän se vain on.

Basic Finns

Taannoisen wieninmatkan lähtökiireessä unohdimme tarkistaa suomalaisten puolueiden englanninkieliset nimet. Itävaltalaispolitiikko Johan Gudeniuksen suupielissä nyki Inan selittäessä kotimaansa valtakenttää: ten vii hääv tis paarti ”beisik finss” bat äktuallu tei aar not laik beisik finnis peöple ät ool.

Joululomalla mökillä, pilkkopimeällä laiturilla, istuin hetkeksi tähtilamppujen alle pohtimaan perussuomalaisuuden ydintä. En puoluetta, vaan meitä ihmisiä, kaikenlaisia suomalaisia.

Ulkoisesti muistutamme jo kovasti moderneja kaupunkilaisia. Kunnes tulee viikonloppu tai peräti lomaviikko. Silloin beisik finn pakkaa ooppelinsa täyteen tavaraa, kylmälaukun pullolleen ruokaa ja ajaa mökille. Miksi ihmeessä?

Auto mutkittelee pitkin metsäteitä, kunnes vihdoin kaartaa hirsimökin pihaan. Toppatakki kahisee pakkasessa. Villasukka pilkistää vaelluskengän lahkeesta ja otsalamppu pitää piposta kiinni Oulujärven tuulessa. Lumi narskuu kenkien alla.

Generaattori hyrskyttää valoa pihaan. Sylillinen puita ja saavillinen lunta saunalle. Hengitys höyryää hetken ennen kuin mökki lämpenee. Kaasuliedellä porisee glögi.

Kaupunki on jossain tuolla, toisessa universumissa, missä minun pitää. Pitää käydä, pitää muistaa, pitää osata olla. Mökillä riittää. Riittää, että on. Riittää, että päivän aikana lukee kaksi sivua Harlekiini-romaania kynttilän valossa. Riittää, että lämmittää saunan. Riittää, että nauttii.

Aamulla häikäisevän kirkas aurinko ottaa lumesta vauhtia ja kutsuu jäälle kävelemään. Päästäisen polku mutkittelee lumessa. Tämän hetken maailmanmatkaajan sielu lepää, tarraa kiinni siihen sopukkaan sydämessä, missä lukee: beisik finn.

Vielä kerran Wienistä

Tämä nauratti mua niin paljon, että julkaisen Robertin matkakertomuksen jälkimmäisen osan myös täällä, teidän iloksenne :)

Vaan minne katosi herra Fylling?

Kun torstain työ lopulta päättyi blogin kirjoittamisen jälkeen, “the day was in pulkka” Inan mukaan. Sangen suuri lauma keski-ikäisiä itävaltalaisia naisia valtasi hotellin baarin ja tupakka haisi. Olen ihmetellyt itävaltalaisten aktiivista tupakointia koko matkan ajan; tupakka palaa kaikkialla ja kaikkien suussa. Lopulta varmasti keski-ikäisen naislauman vaikutuksesta lähdimme nukkumaan. Hississä katsoin itseäni peilistä ja huomasin solisluuheruttavani. Käsite ei ollut tuttu naisseuralaisilleni, jotenka jouidin rautalangasta vääntämään, mitä se tarkoittaa*.

Seuraava päivä alkoi rattoisissa merkeissä, kun aamiaisella leipää hakiessani rouva Fylling tervehti minua tuntemattomista syistä. Pöydässä aloimme taas juttelemaan aamupalapöydän suosikkiaiheestamme. Huomasimme, että herra Fylling ei ollut aamiaisella. Minä veikkasin avioriitaa ja Elisa veikkasi hiustenlaittoa. Elisan veikkaus todennäköisesti osui oikeaan; kun herra Fylling lopulta saapui aamiaiselle, olivat hänen hiuksensa järkyttävät. Aloimme sitten taas veikkaamaan, mitä leikkauksia herralle on tehty. Ina veikkasi takapuoli-implantteja. Mietin, miltä tuntuu istua höllyvän silikonin päällä. Varmasti miellyttävältä.

Pakattuamme tavaramme ja luovutettuamme huoneet, lähdimme Wien Mittelle. Ina tahtoi ostaa erikoisia juomia erikoisissa tölkeissä ennen kun veisimme laukut CAT City Chek-Iniin (emme oikeasti ikinä matkustaneet CATilla, hah haa). Mini (Elisa) päätti sitten ostaa kivan näköisiä karkkeja, jotka olivatkin sitten niin pahan makusia, että edes minä en niitä kelpuuttanut. Veimme laukut sitten Check-Iniin. Elisa oli taas Mrs. Mini ja minä olin Mr. Sundman kuten aina.

Vuorossa oli nuorten haastattelut kaupungilla. Oletin aluksi, että tämä olisi mahdoton tehtävä, jota se ei loppujen lopuksi ollutkaan. Itse en siitä tietenkään pitänyt, kun sain istua pulujen keskellä vahtien muiden laukkuja jääkylmällä penkillä. Perse jäätyi ja pulut pelottivat minua. Vain minä, pulut ja ilkeät slovakialaiset turistit jotka kokoajan hätyyttivät puluja päälleni. Murr.

Lähdimme sitten Strohgasselle tapaamaan politiikantutkijaa, joka olikin yllättäen sairastunut ja hän oli luullut, että haastattelu tehtäisiin puhelimessa. Hän kuitenkin lupasi tulla taksilla ja se oli kyllä sen arvoista; häneltä tuli parhaimpia vastauksia, jotka auttoivat juttuni muotoutumisessa. Tämän jälkeen kuvasimme spiikkejä ja kuvituskuvaa. Ja sitten menimme JOO SYÖMÄ. Tämä italialainen oli IHA OK, vaikkei niin hyvä kuin se jossa viimeksi söimme. Kuitenkin meillä oli aika hyvä tuuri ruokapaikkojen suhteen. Rucolapizza oli hyvää.

Kiirehdimme taksiin ja taksikuski oli mukava. Hän kuunteli “Jeesus-on-hyvä” -reggaeta ja hänellä oli Raamattu ihan vaihdekepin vieressä. Tämä oli huvittavaa. Lentokentällä oli leväperäinen turvatarkistus ja saimme hassuilta kortinjakelijoilta viiden euron alennuskupongit lentokentältä ostetuista ostoksista. Ostin Toblerone-paketin kotiin.

Lentokentältä pääsimme hitaasti koneeseen. Horona oli horon essiivi, busseista oli poistettu penkit ihmissäästösyistä ja gourmet entertainment -kyltti tervehti taas peltipurkin ovella. Elisa veikkasi lentoyhtiötä venäläisalkuperäiseksi, kun meille tuotiin ruoka. Jogurtti muistutti puddingia, ja pudingit lensi melkein lattialle. Ruoka oli lopulta KALKUNA, vaikka veikkasin sen olevan JOO NAUTA tai PORSALIHA. Peltipurkki huojui tuulessa, mutta laskeutui etuajassa Hooveen Kansainväliselle Lentokentälle. Lentoemäntä nauroi takaisin ja me nauroimme hänen kolleegalleen.

Matka oli ohi ja loppu. Loppyhteenvedoksi voimme todeta, että itävaltalaiset ovat tuulipukukansaa. Ja Tissipinne, Mini ja Solisluuheruttaja ovat paras Team Finland taikka nyyseizensii koko maailmassa.

- Robert.

PS. Itävaltalaisten tupakoinnin takia kaikki vaatteet haisevat tupakalle.

*Solisluu-ekshibitionismilla (en. Clavicle-exhibitionism, lat. Clavicula-exhibitionismus) tarkoitetaan tahallista tai tahatonta solisluun alueen paljastamista esimerkiksi löysän paidan vuoksi.

Asiaa saippuasta

No niin. Täällä nyt on hehkuteltu niitä Lushin (ei, ei Lustin, vaikka me miehet niin toivoisimme naistemme sellaisia suosivan...) tuotteita, että on aika avata sanainen arkkuni minunkin osaltani.
Kävin eilen suihkussa - tai ei, kävin eilen oikein kylvyssä. Pitkällisen ja totaalisen rentouttavan toimituksen päätteeksi päätin saippuoida kaikkein vähiten miellyttävälle tuoksuvat vartaloni osat saippualla, ihan perinteisellä palasaippualla. Mutta kylläpä oli yllätys melkoinen, kun saippua ei ottanutkaan liukuakseen pehmeähköllä ihollani (naispuoliset lukijat; nyt on kyse vasta käsistäni), vaan muodosti omituisen nihkeän kalvon kehoni niihin osiin, joihin ehdin tätä omituisesti käyttäytyvää peseytymistuotetta levittää. Hieman hätääntyneenä korjasin tilanteen hotellin omalla, ja universaalisti miehiselle iholle sopivalla ja riittävän huonolla puhdistautumisaineella.
Rituaalin jälkeen uskaltauduin tavaamaan omituisen peseytymistuotteen tuoteselostetta: ensimmäisenä silmääni sattui tietysti jo tutuksi muodostunut tuotemerkki Lush. Jo tässä vaiheessa aavistin, että ko. tuotteen täytyy sisältää jotain ehdottomasti miehiselle vartalolle sopimattomia ominaisuuksia, mutta mitä vielä! Kääreen mukaan tuote korvaa saippuan, shampoon, hoitoaineen, rasvan sekä ilmeisesti monta muuta vähemmän tuttua välttämättömyyttä. Tämänhän täytyisi olla täydellisen miehinen tuote - All in One! Mutta miksi ihmeessä haluaisin pestä rakkaat kainalokarvani rasvaa sisältävällä saippualla, kysyn vaan?
Joten arvon kollegat, kehoitan teitä välttämään naistenne tarjoamia peseytymistuotteita jatkossakin. Itse aion edelleen suosia perinteistä palasaippuaa, Erittäin Huonoa Suomalaista Shampoota sekä Helosania.

Unelmaelämiä

Kesälomalla on hyvää aikaa pohtia, millainen olisi oma unelmaelämä. Minulla se liittyy - yllätys, yllätys - maailman kiertämiseen.

Haluaisin vielä työskennellä ulkomailla. Haluaisin myös olla työskentelemättä.

On kaksi isoa haavetta: tehdä mielekästä työtä jossakinpäin Etelä-Eurooppaa ja olla tekemättä mitään (=sukeltaa) Balilla. Ehkä joku päivä kasassa on niin monta logattua sukellusta, että voin kouluttautua Dive Masteriksi ja elättää itseni sillä. Tätä vauhtia siihen ei mene enää kuin 25 vuotta :P

Siunaus on kuitenkin se, että jaan nämä unelmat mieheni kanssa. Sepäs olis ankeeta, jos haaveiltais ihan eri asioista.

*

Vastaan jatkuvasti kysymykseen siitä, kuinka meillä on varaa matkustaa paljon (Paljon? Me matkustetaan ihan liian vähän!). No en minä vaan tiedä. Ei se ainakaan kaupungin palkoista johdu, mua-ha-ha-ha.

Ehkä rahaa riittää siihen, mitä pitää itselleen tärkeimpänä? Me asutaan aika ahtaasti eikä meidän autokaan ole mitenkään erityisen uusi (todellakaan..) ja telkkarikin on mallia möhkö. Me tehdään paljon itse, Harri laittaa autot ja minä korjaan vanhat verhot/huonekalut/matot niin ei tarvi ostaa uutta. Me ei käydä just ikinä baarissa ja nykyisin vähemmän myös ulkona syömässä, koska Harri tekee joka tapauksessa paljon parempaa ruokaa kotona. (Pannacottaa, anyone? Vaniljatangoistaan villiintynyt eräs tekee sitä joka ilta..)

Aasian-turnee tuli maksamaan kaikkiaan noin 3500 euroa. Se on kai samanverran, kuin uudesta autosta joutuu vuodessa maksamaan lainaa. Tai mitä omakotitalo syö ylläpitoon. Tai jotain muuta, mihin ihmisillä nyt yleensä menee rahaa.

*

Peruutan vielä ajassa taaksepäin lauantaihin.

Kun nainen lähtee häihin, hän:
* herää aamulla hyvissa ajoin ja menee suihkuun, missä hän: pesee tukan, kuorii kasvot ja vartalon (eri aineella tietysti!), laittaa hoitavan naamion ja ajelee sääret.
* rasvaa suihkun jälkeen kasvot ja vartalon (siis todellakin eri rasvalla!), hoitaa ja lakkaa kynnet (kaksi viilaa, kynsinauhavoide, kynnen vahvistaja, aluslakka, värilakka, kynsikorut, päälylakka - eri väriä varpaisiin ja sormiin, tottakai), laittaa dödöä ja hajuvettä ja viimeistelee vartalon kiiltosuihkeella (Harri on tässä kohtaa, että millä??)
* tämän jälkeen hän siirtyy laittamaan hiuksia: silottaja, tyvivaahto, kampausneste, hiuslakka. Hiustenkuivain, kiharrin, suoristusrauta.
*Sitten ei ole enää kuin vaatteiden, kenkien, käsilaukun, korujen ja hiuskoristeen valinta.
* Voiláa, valmista tuli!

Kun mies lähtee häihin, hän:
* herää aamulla miettien, että pitikös tänään tehdä jotain erityistä?
* vaimon kimpoilusta päätellen vastaus on myönteinen, joten mies nousee ylös, katsoo peiliin ja miettii, onko suihkussa käyminen pakollista
* käy suihkussa
* havahtuu suihkun jälkeen siihen, että ei omista yhtään hyviä mustia sukkia
* ajaa tuhatta ja sataa Prismaan, löytää sukat. Havainnoi paluumatkalla, että autoa ei ole siivottu pitkään aikaan.
* aloittaa auton suursiivouksen. Miten niin ei ehdi, lähtöön on vielä yli puoli tuntia aikaa?
* saa auton siivottua kolme minuuttia ennen lähtöä, vaihtaa puvun päälle ja ..
* Voiláa, valmista tuli!

Balilla ei palele

Har ligger vi i Ubud, Bali, Indonesia. Monenlaista paikkaa on tullut nahtya, mutta tamanveroista nautiskelijan paratiisia ei oo viela vastaan tullut. Joten Fck the Terrorists ja tulkaa kaikki tanne!

Kavin asken hankkimassa uudet lomajalat hintaan 3 enskaa. Sen verran maksaa kolmen vartin jalkahoito. Huomenna vuorossa kokovartalohieronta-hunajakylpy-hassakka, melkein kaksi tuntia ja ihan kokonaista seitseman enskaa.

Meidan hotelli on ihana, ihan oikea paratiisi (www.balispirithotel.com). Ubud on pieni hassu kaupunki ihan taynna kasityolaisten myymaloita. Pitaa ehka ostaa uusi rinkka, etta saa kaikki tavarat kotiin. Mainitsinko jo, etta taalla paistaa aurinko ihan taydelta taivaalta? Eika tassa paratiisissa oo edes hirveesti kaarmeita. Kanoja ja kukkoja on kylla, minka ansiosta herasin tanaan kello viis. Menin sitten uimaan, kun en enaa saanut unta.

Oikeasti on tosi surullista, miten vajaakaytolla kaikki matkailupalvelut taalla on. Nama ihmiset taistelevat elannostaan sen takia, etta jotkut paukapaat rajaytti muutaman pommin monta vuotta sitten >: Erittain arsyttavaa.

* * * * *

Eilen nahtii ihan mahtava kuljetus matkalla tanne. Semmosen ihan tavallisen pienen moottoripyoran selassa istui ensimmaisena poika, noin seitseman vuotta, sitten isa, joka ajoi pyoraa, keskella tytto, noin viisi vuotta ja takana aiti sylissaan vastasyntynyt vauva. Ja sitten vahan ruokaostoksia viela. Siis kuka tarvii farmari-Volvoa, kun viisihenkinen perhe kulkee ihan natisti moottoripyorallakin?!

Mista tulikin mieleeni Egyptin liikenne, joka on kummallisinta mallia mihin oon tahan mennessa tormannyt. Siella ajetaan sakkipimeassa aina ilman valoja, paitsi kun joku tulee vastaan, laitetaan kohdalla pitkat paalle. Osaako joku selittaa taman mulle? Ei oo jarjen hiventa siina ei. Muistan kylla eraan suomalaisen matkaajan kertoneen minulle tarinaa siita, kun he kaveriporukalla yrittivat etsia huonoimman mahdollisen taksin Kairosta. Voittajaksi selviytyi mies, joka onnistui saamaan kulkupelikseen kuussatasen Fiatin, jonka ovet lennahtivat auki joka toyssyssa (joita Kairossa riittaa) ja jota ajoi toiselta puolelta halvaantunut ja sokea papparainen. Aika hankala panna enaa huonommaksi?

* * * *

No niin, menemme jatkamaan kuosiutumista. Huomenna iltapaivalla siirrymme vajaa sata kilometria pohjoiseen, Amediin. Siella pitais olla kirkkaat ja komeat vedet meita odottelemassa. Etta terkkuja vaan sinne Torpparinmakeen ;)

Oman elamansa supersankari

Haluaako joku haistaa mun sukkia? Niissa on vieno vuorikiipeilyn tuoksu :)

Jalat on niin soosina etta ei paase portaita kavelemaan, mutta olipa siistia! 27 tuntia, 18 kilometria kavelya vuorta ylos ja alas, saavutettu korkeus 3800 metria merenpinnan ylapuolella. Kiivetkaa itse perassa!







Mutta ei ollu helppoa ei. Ylos perusleiriin (6 km) vedettiin neljassa tunnissa ja kymmenessa minuutissa, eli ihan hyvaa vauhtia. Paivan nopein oli brittipariskunta, jolla oli mennyt vain kolme tuntia. Viimeisena saapui malesialaisryhma uskomattoman yhdeksan (!) tunnin kiipeamisen jalkeen.

* * * * *

Haluatteko tietaa, milta tuntuu kiiveta vuorelle? Tassa kotiohjeet: Aloita nousu astumalla sohvalle/tuolille/jakkaralle kymmenen kilon reppu selassa. Laita lisaksi mehupilli suuhun, jotta voit aistia hengittamisen raskauden korkeassa ilmanalassa. Jatka harjoitusta seuraavat nelja tuntia. Eika mitaan loysailya siella, sykkeen pitaa pysya 180 lyonnin paremmalla puolella koko ajan (omat speksini: keskisyke 178, maksimisyke 197, kalorikulutus 2830!).

Paastyasi nyt neljan tunnin harjoittelun jalkeen perusleiriin, voit syoda kevyesti kylmia nuudeleita +11 asteen lampotilassa. Sen jalkeen lepaa nukkumalla kylmassa teltassa hervottomassa syysmyrskyssa kaksi tuntia. Tana aikana heraa kahdesti oksentamaan (yokkiminenkin riittaa, paaasia, etta aistit korkeuden vaikutuksen kehoosi) ja lisaksi nouse vahintaan kerran haatamaan sankysi alla lymyilevat rotat (rapisee, ei saa nukuttua). Kuvittele kylma tiiliskivi koko ajan rintasi paalle, edelleen taman korkean ilmanalan takia.

Nain hyvin levanneena voit sitten pilkkopimeassa lahtea kiipeamaan kahden ja puolen kilometrin matkaa kiviselle huipulle 3 asteen lampotilassa, kovassa tuulessa ja sumusateessa. Paastyasi noin kolmen tunnin kiipeamisen jalkeen huipulle, kavele 8 kilometria jyrkkaa alamakea takaisin alkuun (yht. 6 tuntia). Ja nain olet oikea vuorikiipeilija!

* * * * *

Niin, ja me lahdettiin tahan ihan vapaaehtoisesti :) Mutta kylla kannatti. Minulle tama oli ultimaattinen oman kropan fysiikan rajojen ja henkisen kestavyyden testaus. Voittajan on helppo hymyilla; juuri nyt oon kylla oman elamani supersankaritar!

Ihan huipulle ei tosin paasty, vuorella raivosi ihan mieleton myrsky ja kiipeaminen yolla otti yksinkertaisesti niin lujille (kunto olis kestanyt, mutta niin jaassa en oo ollut edes monta kertaa Suomessa), etta 500 metria ennen maalia kaannyin takaisin. Joten pystysuunnassa siis satakunta metria jai vajaaksi, mutta se ei juuri nyt haittaa yhtaan. Saata on kunnioitettava, muuten kay huonosti.

Pilvirajan ylapuolella oli jotenkin taianomaista. Vaikka oli tuhannen kylma ja pimeaa, niin silti. Uskomatonta nahda, kuinka pilvet kietoutuvat omien jalkojen ymparille. Siina ei paljon kylmat nuudelit ja rotat sangynalla haittaa.

Kunto kesti kiipeilyn tosi hyvin. Ainoastaan laskeutuminen otti tosi koville, varsinkin polvista. Allergisen astmanikin kanssa parjasin tosi hyvin, vaikka en hoksannutkaan tankata ekstraa inhalaattorista etukateen. Vuoristotauti nayttaytyi mun osalta tosi lievana, kerran kavin yokkimassa yolla ja thats it. Aamulla olo oli hyva, joten uskalsin lahtea kiipeamaan ylos eika siella sitten tullutkaan enaa mitaan ongelmia. Ainoa ikavyys oli ehka himppasen etova olo, kun en millaan saanut tankkattua riittavasti kaloreita kuluttamieni tilalle ja kroppa oli sen vuoksi vahan turhan lujilla.

* * * * *

Nyt kun te kaikki olette valtavan innostuneita vuorikiipeilysta, muutama sananen varusteista. Yksinkertaisesti: hyvaan kannattaa panostaa. Noin kosteassa ja kuivassa puuvillavaatteet on nounou. Samoin sinansa hyvat retkeilyvarusteet, jotka on tehty paksuista kankaista. Ne ei ehdi muutamassa tunnissa kuivua. Meilla osui varustelu kohtuullisen nappiin: luotimme tekniseen kerrastoon, dry-max - sukkiin ja juoksuasuun. Lisaksi meilla oli hupparit, pipot, hanskat, villasukat, sadetakit ja muut perusvarusteet. Mulla oli Haltin SoftShell StormBraker -takki paalla ja se oli pelastus! Kesti aikamoisen myrskyn kuivana ja lampimana. Kenkia ei myoskaan sovi sivuttaa: pitkallisen harkinnan jalkeen paadyin Merrelin maastoulkoilukenkiin (ei goretexia, koska se kestaa kuivua kauan kun kerran paastaa veden lapi) ja Foot Balancen yksilollisesti muotoiltuihin pohjallisiin. Kengat + pohjalliset kustansi yhteensa noin 150 euroa, mutta kiitin kylla itseani aika monta kertaa, etta en ollut saastanyt niissa.

* * * * *

On niin paljon ajatuksia mielessa, etta ei oikein tieda, mita kaikkea pitaisi viela muistaa kertoa. No ainakin se, etta kuvitelkaa, etta perusleiriin ei ole muuta tieta kuin tama yksi, joten ammattikantajat roudaa joka paiva ylos kaiken, mita noin 50 kiipeilijaa tarvitsee. Siis kaiken ruuan kananmunista riisiin, vessapaperin, kaasupullot, kaikki miesvoimin ylos joka paiva! Lisaksi poluilla vastaan tuli rautaputkien kantajia, tikasmiehia ja roskakuskeja (kaikki jatteet kuljetetaan tietysti paivittain alas). Ihan uskomatonta!

Kaiken taman jalkeen: lahtisinko uudestaan kiipeamaan vuorelle? No en ihan heti huomenna, mutta en missaan nimessa antaisi tata kokemusta pois. Kiipeaminen on melkoista hetkeen tarttumista: ei voi ajatella mennytta, ei tulevaa, ainoa mita voi on nostaa jalkaa ja tsempata itseaan eteenpain. Ja kun siina onnistuu, on aikas mukava olla :D

Edit: Ihan himppasen naurattaa tuo Harrin postaus, se on vahan katkerampi saalle kuin mina. Silla jai kuoritakki kotiin ja se oli varmasti viela enemman jaassa :)

Prkleen nyppyla

Tekninen kerrasto, paksu puuvillahuppari, kahdet vaellussukat, villasormikkaat, pipo ja tuulenpitava juoksupuku. Nailla varusteilla ei kannata lahtea valloittamaan Mount Kinabalun huippua; ei nimittain riita alkuunkaan. Niin, tai riittaahan ne itseasiassa siihen alkuun, mutta huippua niilla ei valloiteta. Meilla jai 500 metrin kavelya, tai koydessa raahautumista se pikemminkin oli, vaille. Korkeussuunnassa vahan vajaa 200 metria. Ei kuulosta paljolta, ja nain jalkeenpain miettii, etta eikohan tuo nyt olisi mennyt. Mutta siella kylmalla, maralla kalliolla ihmetellessa, tuulen ja sateen piiskaamana, ajatus alaspain lahtemisesta ei tuntunut yhtaan hullummalta.

Nimittain aiemmin mainitsemalla varustuksella olen juossut koskelan metsia (en Rapen, ei kai silla metsaa olekaan?) ristiin rastiin 15 asteen pakkasessa, eika hetkeakaan ole ollut semmoinen olo kuin tana aamuna kello 0600.
Aamulla lahdettaessa 3322 metrista, mittari naytti +6,9 astetta. Koko matkan sumu oli sita luokkaa, etta ensimmaisen sadan metrin jalkeen nakyma silmalasien lapi muistutti akvaarioon tuijottamista. 500 metria ylempana, tyynessa painanteessa arvion nappituntumalla lampotilan olevan 3-4 astetta. Huippu suljetaan, kun tuulen nopeus ylittaa (ilmeisesti) 20 m/s; meidan jalkeemme huipulle ei paastetty kuin 10-15 henkea, eli ilman liikkui suhteellisen vinhaa vauhtia. Pikaisen surffailun tuloksena arvoilla +5 astetta ja 20 m/s, oli ilman "tuntuma" -12 - -15 astetta.
Mutta vaikka huippu jai valloittamatta, oli reissu ehdottomasti ikimuistoinen.

3300-3350 metrissa sijoitsevan "base campin" majoitus oli jaettu kahteen kastiin: ylilammitetyt seka lammittamattomat. No meilla viime tipassa varanneilla oli luonnollisesti tarjolla jalkimmaista kovaa. Eipa siina, huoneet olivat parakkimaisia neljan hengen luukkuja, mutta ajattelimme etta eikohan siina yhden vajaan yon nuku, kun heratys oli kuitenkin jo kahdelta. Alkuillasta hammastelimme, kun huonetovereita ei alkanut kuulumaan, vaikka ulkona oli jo taysin pimeaa ja paarakennuksen ravintolakin oli jo kiinni. Joskus yhdeksan aikaan tuli ensimmainen kahden hengen ryhma kopistelemaan ovelle ja todettiin etta heillehan se toinen puoli huoneesta toki kuuluu. Kyseinen kiinalaispariskunta oli joutunut matkalla rankkasateen yllattamiksi ja siina sitten aikansa saativat vaatteiden kuivattelun kanssa. Kymmenen aikaan paastiin taas nukkumaan, ja meikalainen ainakin nukkui oikein sikeasti siihen saakka kun toinen pariskunta, ilmeisesti huoneen alkuperaisasukkaita, tulivat tutkimaan vieraitaan. Tai ei ne nyt meita tutkineet, mutta omaan rottamaiseen tapaansa ryntasivat ensimmaisena roskikselle.
Siinapa se sitten keskiyon aika meni rottajahdissa. Mutta se taytyy rottien puolesta mainita, etta torakoita ei nakynyt yhtaan.

Kavelyahan reissulla tuli: matka base campiin oli 6 kilometria ja loppuosuus 2,5 kilometria. Yhteensa siis 17 kilometria makea. Jos muuten joskus paasen mukaan jonkin ulkoilu-, tms reitin suunnitteluun, niin voitte olla varmoja etta siina reitissa ei ole yhtaan alamakea. On meinaan tamanpaivaisen alaspain kipuamisen jaljilta jalat sellaisessa kunnossa, etta on ihan sama kaveleeko eteen- vai taaksepain; yhta jouhevaa kumpaankin suuntaan.

No, se reissu on nyt tehty ja uudet kujeet jo aitien kauhuksi mielissa muhii...

Siirtomaavaltiaat

Tanaan sukellettiin. Jatan yksityiskohdat Harrin kerrottavaksi toteamalla vain, etta upeaa oli.

Ollaan siis Borneon saarella, Sabahin osavaltion paakaupungissa Kota Kinabalussa. Oikein hauska pieni malesialaiskaupunki on tama.

Mutta siis meidan hotelli Jesselton (www.jesseltonhotel.com) on perustettu siirtomaavallan aikana ja jotenkin omituisesti se on jamahtanut siihen aikaan. Kaupunki ymparilla elaa omaa elamaansa, mutta Jesseltonin kohdalla oven avaa valkoisiin polvisukkiin, shortseihin ja kauluspaitaan pukeutunut nuori mies, jolla on semonen hamara safarikypara paassa. Oikeasti :D Sisustus on tietysti hyvin siirtomaahenkinen ja kaikki puhuttelee minua "maam" niinkun olisin joku mademe, ha ha! Mutta en valita, hotelli on oikein hieno (kuten meille nykyajan siirtomaavaltiaille eli turistiylimyksille sopii) ja palvelu pelaa ja meidan upgreidattiin sviittiin niin eipa tassa mitaan.

Kiitan kommenteista kaikkia kavijoita, on oikein kiva saada terveisia kotoa! Ja oikein mainiota juhannusta sinne kaikille <3