Nonni, kävinpä sitten vaeltamassa.
Muutaman viikon järjestelyn ja reittisuunnittelun jälkeen päätin lähtöä edeltävänä iltana -nokkela kaveri kun olen - vaihtaakin lähtöpaikkaa ja näin ollen oikeastaan koko reittiä.
Ja kylläpä kannatti, varsinkin kun karttaan keltasinisellä (sillä paksummalla) raidoituksella merkitty alue osoittautui "vaikea/ylittämätön ---" -merkinnällä varustetuksi, peri suomalaiseksi suoksi. Suotapa sitä sitten saikin ylittää - tai alkumatkasta minä päätin kiertää suurimman suon sillä seurauksella, että kävelin ehkä viisi kilometriä maastossa jota minä merkitsisin termillä "vittumainen upottava ryteikkö, jossa kasvaa metristä vaivaiskoivikkoa".
Loppumatka menikin oikein leppoisasti, enkä isommin kiiruhtanutkaan. Oli ehkä enemmän sellaista ajan kuluttelua ja maisemien katselua. Kalastellakin koitin, mutta ehkä kolmannella heitolla osuin maaston ainoaan puuhun, jonne sitten jätin sekä uistimen että uistinlukon. Enpähän sitten vaivannut lintuja sen enempää; vedin virvelin nippusiteellä rinkan kylkeen kiinni ja annoin roikkua mukana.
Paluumatkalla sitten meinasi ukkonen yllättää siinä samaisen suon reunalla, jonka viimeksi päätin kiertää. Eipä siinä montaa sekuntia tarvinnut puntaroida kun edellispäivänä olin iloisesti kastunut ja juuri saanut varusteet kuivaksi; mieleen tuli vähän se tyyppi tuntemattomassa sotilaassa: "näytetäänpä pojat miten me mennään tästä suon yli että heilahtaa"... Loppumatkasta oli vähän sellainen Myllylä-fiilis, kun polvia myöden kahlasi suossa. No, kirjoittelen reissun tuntoja puhtaaksi muistiinpanoistani kunhan innostun.

Kävin minä taas tikattavanakin, mutta siitä siiten enemmän kunhan nahka on taas kunnossa.

Miten niin ei voi?

Ei voi mennä naimisiin, jos opiskelu on kesken. Ei voi ostaa asuntoa, jos ei ole vakituista työtä. Ei voi perustaa perhettä, jos ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Ei voi toteuttaa unelmiaan, koska se on liian työlästä, liian rohkeaa, liian mahdotonta.

Ei voi, jos ei ole täydellistä.

Miten niin ei voi?!

Mökillä muistelimme lapsuuden kesälomamatkoja. Minä muistin pienen pientä autoa täynnä mummoja matkalla pitkin poikin Suomea. Harria nauratti ajatus viisihenkisestä perheestä Farmari-Volvossa Norjan vuonoilla; isä ja äiti nukkuivat etupenkeillä, Harri poikittain takana ja pikkukundit peräkontissa. Kimmo oli yöpynyt jossain pusikossa vanhalla natsien leiripaikalla Lapissa. Saara oli syönyt kylmää nötköttiä maantien viereiseen metsään pystytetyssä teltassa.

Little less than perfect. Ja silti parhaita kesämuistojamme.

Kylläpäs voi. Pitää voida. Lähteä matkalle, vaikka auto olisi ihan resu eikä yöpaikkaan ole rahaa. Jahdata unelmia, vaikka se olisi epäsovinnaista, jännittävää tai ihan vähän pelottavaakin. Vaikka ei olisi hajuakaan siitä, mitä tapahtuu ensi kuussa, ensi vuonna, seuraavalla vuosikymmenellä.

Ottaa riski ja rakastua … elämään.


Kiitokset tämän kirjoituksen inspiraatiosta lapsuuden kesille, ei-voi -väitteitä syytäville ihmisille, oranssille Ritmolle, possujunalle, nenäänsä nyrpistävälle kummipojalle, kesämökille, ystäville, jotka pakkasivat monen viikon ruuat matkalaukkuun ja lähtivät Amerikkaan lomalle, vaikka paljon helpompaa olisi ollut jäädä kotiin, mansikoille ja munavaunulle, jossa vietetään vielä monta epätäydellisyydessään unohtumatonta lomaa.

Sata popniittiä ja tuubi sikafleksiä eikä oo enää mikään nakkikioski. Tällä viikolla ohjelmassa kattoluukun vaihto.