Posts
Menneellä viikolla erehdyimme halpaa pulkkaa - kyllä, ihan sellaista mäelaskuun tarkoitettua - metsästäessämme viikin Prismaan, koska siellähän voisi sitten samalla tehdä viikonlopun ruokaostokset. Oli muuten pahimman luokan virhe!
Prismat onnistuvat kerta toisensa jälkeen hämäämään valtavalla koollaan: tuolla täytyy olla mahtavat valikoimat mitä erilaisimpia ylellisyystuotteita, koska Stokkan herkun kokoiseenkin paikkaan niitä mahtuu pilvin pimein. Mutta ehei, Prismahan onkin kuluttajamyyntiin erikoistunut tukkukauppa.
Otetaanpa pari esimerkkiä:
Olimme menossa ystävillemme iltaa viettämään ja meidän järjestettäväksi sovittiin juustot. Mitä nyt juustolautaselle kuuluu: paria-kolmea pehmeää juustoa kuten brietä, camembertiä ja homejuustoa sekä paria laatua kovempaa tavaraa, goudaa, pecorinoa - onhan noita vaihtoehtoja.
Sormet syyhyten ja vesi kielellä sitten Prisman piiiitkän juustohyllyn eteen valitsemaan. Mutta mitä ihmettä! Koko kymmenmetriselle hyllylle ei ollut eksynyt yhden yhtä herkkusuulle suunnattua juustolaatua. Emmentaalista ja edamista oli kyllä vaihtoehtoja: otetaanko tuo kilon vai kymmenen kilon paketti? Ja kumpaakos saisi olla Valiota vai Arlaa?
Hyllyn päässä kuitenkin pilkotti lupaavasti muovikelmulla ja foliolla verhoiltuja yksilöitä; sinne siis - Valion pikkusiskoa ja Mustapekkaa, sekä tietysti Aurajuustoa. Siinä kaikki, koko puoliperävaunullinen suurperhejuustoja eikä mitään neljän hengen juustolautaselle - pöyristyttävää.
Toinen case oli sitten viime viikkoinen.
Ostoslista oli hyvin pelkistetty pitäen sisällään vihanneksia, hedelmiä, maitotuotteita (ei juustoja!) sekä maustekaapin täydennykseksi pinjansiemeniä, pieni paketti rusinoita ja jotain muuta joka unohtui tuohtumuksen vuoksi. Syynä tuohtumukseeni oli aiemmin kuvaavani mittainen hylly mausteita, kuivaelintarvikkeita ja muuta sälää: koko alahylly oli varattu pähkinän kaltaisille tuotteille - ilmiselvästi siis pinjansiemenet löytyvät täältä, ajattelin. Katseeni lakaisi hyllyä; manteleita, mantelilastuja, mantelirouhette hienompana ja karkeampana, mantelijauhetta ja kuorittuja manteleita - mutta ei pinjansiemeniä! Siis mitä v***ua (anteeksi...), ei pinjansiemeniä! Kuka tarvitsee tuollaiset määrät mantelihuttua, mutta ei pinjansiemeniä? Kysynpähän vaan. Onko se nyt sellainen ylellisyystuote, että sitä pitää lähteä metsästämään jostain herkkupuodista? Ei ole, meidän Alepassakin on pinjansiemeniä ja siellä sentään koko 50 neliön kaupasta 25 neliötä on varattu kaljahyllyille.
Entäs ne rusinat sitten. Kaksi ihmistä ei kuluta muulloin kuin joulun aikaan glögissään yli 20 grammaa rusinoita puolessa vuodessa. Miten tähän valtaisaan kysyntään vastaa Prisma? Pakkaamalla rusinansa 50 kilon säkkeihin! Muistatteko ne pieneen, karkkirasian kokoiseen pakettiin pakatut rusinat? Sellaista minä olin hakemassa, ja pitkällisen etsinnän tuloksena löysinkin - pakattuna jumalauta (anteeksi taas…) 12 rasian pakkaukseen!
Tiedättekö muuten miksi kutsutaan ostoskärryjä Prisman ovella? OstosVAUNUIKSI! Miettikääpä sitä…
Kaikkein parasta on se, että tukkumyyntimäisestä esillepanosta ja valikoimasta huolimatta hinnat eivät ole kilpailukykyisiä edes paljon parjattujen lähikauppojen kanssa.
Mutta toisaalta: lähikaupan parkkiin ei mahdukaan tila-autolla tai citymaasturilla, että onpahan sitten jotain millä elvistellä; meillä kaurapuuro hankitaan naapuruston isoimmalla autolla kaupungin kalleimmasta kaupasta.
Mistäs teidän perhe ostaa emmentaalinne?
Friday, January 30, 2009
Thursday, January 29, 2009
Monday, January 12, 2009
Maailman merille merirosvolaivalla
Perjantaina pitäisi taas mennä. Vähän varjostusta ja rajoja sekä paljon väritystä. Värittäminen ja varjostukset ei aikaisemmin ole sattunut juurikaan, vaan varsinainen kipu on tullut rajoista. Iho on turtunut aika nopeasti ja kohta se on jo tuntunut suorastaan mukavalta.
Nyt en odota väritystäkään erityisen innokkaasti. Ja kuitenkin odotan. Mahtavaa saada projekti loppuun ja päästä suunnittelemaan jo seuraavia. Mutta ai hemmetti kun kylkeen sattuu! Luihin kun hakkaa eikä herkkä iho turru sitten millään, niin parin tunnin jälkeen sitä taas miettii, että pakkoko näitäkin on ottaa… Ja pakkohan niitä on.
Niin, nyt on siis tietysti kyse tatuoinneista.
Otin ensimmäisen kuvani keväällä -07 ja sen jälkeen niitä onkin tullut tasaista tahtia: kompassiruusukkeen jälkeen tuli käsivarren kokoinen sukeltaja, sitten pääskyset rintoihin ja nyt viimeisimpänä tämä helvetin kylkilaiva.
Tatuointikoneiden tasainen surina, kaikki ne desinfiointiaineiden ja vaseliinien hajut ja kiireetön tunnelma studiossa. Kaikenlaisia ihmisiä virtaa sisään ja ulos; kaikki juttelevat kuin vanhat tuttavat, koska heitä yhdistää ikivanha tarve koristella itseään. Tähän on niin helppo jäädä koukkuun.
Aina kun tulee puhe tatuoinneista, ensimmäisenä kysytään tietysti kuvan merkitystä ottajalleen. Kyllähän sitä yleensä on keksinyt jonkun hienon tarinan kuvalle, mutta kyllä minulle oikeasti ensisijaista on se, että leima näyttää hyvältä. Ensin tulee idea, sitten tehdään vähän taustatyötä erilaisista tyyleistä ja tavoista esittää aihe: old schoolia, new schoolia, photorealismia, värillinen, black and gray… Ja sitten viimeisenä, ehkä vasta sen jälkeen kun kuva on jo nahassa, sille keksii jonkun merkityksen.
Toki ne perinteet sen kuvan takana on merkityksellisiä: merimiehet on ottaneet pääskysen kuvia, koska ne palaavat aina kotiin. Toisaalta taas samaiset heput ansaitsivat pääskysensä seilaamalla tuhat merimailia, mitä en itse voi kehua tehneeni. Klassinen tarina pääskysistä rinnoilla kertoo, että toinen toivottaa turvallista matkaa ja toinen turvallista kotimatkaa: tämän merkityksen minä olen pääskyilleni antanut.
Sukeltajalle minulla ei ole mitään syvällistä merkitystä. Olen pikkupojasta asti sukeltanut ja suurin idolini on Jacques Cousteau, eiköhän se riitä perusteluksi?
Entäs laiva? Sellaisen sai ottaa sailori, joka oli kiertänyt Cape Hornin. Arvata vaan saattaa olenko minä…
Minun laivallani on rikkinäiset purjeet. Vaati rohkeutta -jopa uhkarohkeutta- seilata maailman merillä kun purjeet on riekaleina ja kylkilankut halki. Mutta niinhän se on oikeassa elämässäkin: jos ei uskalla hypätä seikkailuun kun tietää, ettei sieltä välttämättä ole paluuta, niin kotiinhan sitä on jäätävä. Mutta sitten on turha itkeä ettei ikinä tapahdu mitään jännää.
Välttämättömät tavarat ja muutama hopearaha patjan alta mukaan ja merirosvolaivan kyytiin; kotiin palatessa visalaskut on rästissä ja tili pakkasella, mutta mieli muistoja täynnä. Ei siihen valtameriristelijää tarvita, elämäähän se vain on.
Nyt en odota väritystäkään erityisen innokkaasti. Ja kuitenkin odotan. Mahtavaa saada projekti loppuun ja päästä suunnittelemaan jo seuraavia. Mutta ai hemmetti kun kylkeen sattuu! Luihin kun hakkaa eikä herkkä iho turru sitten millään, niin parin tunnin jälkeen sitä taas miettii, että pakkoko näitäkin on ottaa… Ja pakkohan niitä on.
Niin, nyt on siis tietysti kyse tatuoinneista.
Otin ensimmäisen kuvani keväällä -07 ja sen jälkeen niitä onkin tullut tasaista tahtia: kompassiruusukkeen jälkeen tuli käsivarren kokoinen sukeltaja, sitten pääskyset rintoihin ja nyt viimeisimpänä tämä helvetin kylkilaiva.
Tatuointikoneiden tasainen surina, kaikki ne desinfiointiaineiden ja vaseliinien hajut ja kiireetön tunnelma studiossa. Kaikenlaisia ihmisiä virtaa sisään ja ulos; kaikki juttelevat kuin vanhat tuttavat, koska heitä yhdistää ikivanha tarve koristella itseään. Tähän on niin helppo jäädä koukkuun.
Aina kun tulee puhe tatuoinneista, ensimmäisenä kysytään tietysti kuvan merkitystä ottajalleen. Kyllähän sitä yleensä on keksinyt jonkun hienon tarinan kuvalle, mutta kyllä minulle oikeasti ensisijaista on se, että leima näyttää hyvältä. Ensin tulee idea, sitten tehdään vähän taustatyötä erilaisista tyyleistä ja tavoista esittää aihe: old schoolia, new schoolia, photorealismia, värillinen, black and gray… Ja sitten viimeisenä, ehkä vasta sen jälkeen kun kuva on jo nahassa, sille keksii jonkun merkityksen.
Toki ne perinteet sen kuvan takana on merkityksellisiä: merimiehet on ottaneet pääskysen kuvia, koska ne palaavat aina kotiin. Toisaalta taas samaiset heput ansaitsivat pääskysensä seilaamalla tuhat merimailia, mitä en itse voi kehua tehneeni. Klassinen tarina pääskysistä rinnoilla kertoo, että toinen toivottaa turvallista matkaa ja toinen turvallista kotimatkaa: tämän merkityksen minä olen pääskyilleni antanut.
Sukeltajalle minulla ei ole mitään syvällistä merkitystä. Olen pikkupojasta asti sukeltanut ja suurin idolini on Jacques Cousteau, eiköhän se riitä perusteluksi?
Entäs laiva? Sellaisen sai ottaa sailori, joka oli kiertänyt Cape Hornin. Arvata vaan saattaa olenko minä…
Minun laivallani on rikkinäiset purjeet. Vaati rohkeutta -jopa uhkarohkeutta- seilata maailman merillä kun purjeet on riekaleina ja kylkilankut halki. Mutta niinhän se on oikeassa elämässäkin: jos ei uskalla hypätä seikkailuun kun tietää, ettei sieltä välttämättä ole paluuta, niin kotiinhan sitä on jäätävä. Mutta sitten on turha itkeä ettei ikinä tapahdu mitään jännää.
Välttämättömät tavarat ja muutama hopearaha patjan alta mukaan ja merirosvolaivan kyytiin; kotiin palatessa visalaskut on rästissä ja tili pakkasella, mutta mieli muistoja täynnä. Ei siihen valtameriristelijää tarvita, elämäähän se vain on.
Sunday, January 11, 2009
Matkaeväitä
Vieraillessamme syksyllä Parmassa Italiassa ostimme itsellemme tuliaiseksi kilon parmesaania. Se kesti tasan kuukauden.
Meillä syödään siis vuodessa kuutisen kiloa parmesaania henkeä kohti. Tämä ei ole vitsi. Me vain rakastamme hyvää ruokaa.
Sen kunniaksi lisään uuden labelin päiväkirjaan: sen nimi on matkaeväät. Olkoon se ylistys kaikelle sille hyvälle ruualle, mitä maailman toreilla suuhumme kauhomme. Ja kun emme ole matkalla, matkaeväiksi pakataan kaikkea sitä, mitä Harri kotikeittiössämme taikoo. Ja nimenomaan taikoo, lahjakas pirulainen.
Uskokaa minua, olen linjojani säästämättä etsinyt täydellisen brownien ohjetta vuosia. Ja tänä viikonloppuna niin sanotusti löin kunnarin. Kokeilkaa vaikka, tämän täyteläisempää, tahmaisempaa ja viettelevämpää brownieta ei ole. Mikä parasta, se on naurettavan helppo valmistaa. Kas näin se käy:
200 g tummaa suklaa (sekoita vaikka 65 ja 80 prosenttista suklaata)
150 g voita
3 kananmunaa
reilu pari desiä sokeria
puoli desiä vehnäjauhoja
100 g pecanpähkinöitä
100 g wienernougatrouhetta
Rouhi pähkinät ja sulata suklaa (sattumat eivät ole pahasta!). Sulata voi ja lisää suklaa voin joukkoon. Sekoita.
Vaahdota munat ja sokeri ja lisää varovasti suklaa-voi-seokseen. Lisää jauhot (varovasti, ettei vaahto laske!). Lopuksi vielä pähkinät ja rouheet soosiin mukaan.
Paista 150 astetta ja n. 35 minuuttia(kiertoilmauunissa). Mitä tahmeampaa kakku on keskeltä, sen parempi. Älä siis kuivata!
Nautitaan lämpimänä kylmän vaniljajätskin kanssa.
Elämä on ihanaa.
Meillä syödään siis vuodessa kuutisen kiloa parmesaania henkeä kohti. Tämä ei ole vitsi. Me vain rakastamme hyvää ruokaa.
Sen kunniaksi lisään uuden labelin päiväkirjaan: sen nimi on matkaeväät. Olkoon se ylistys kaikelle sille hyvälle ruualle, mitä maailman toreilla suuhumme kauhomme. Ja kun emme ole matkalla, matkaeväiksi pakataan kaikkea sitä, mitä Harri kotikeittiössämme taikoo. Ja nimenomaan taikoo, lahjakas pirulainen.
Uskokaa minua, olen linjojani säästämättä etsinyt täydellisen brownien ohjetta vuosia. Ja tänä viikonloppuna niin sanotusti löin kunnarin. Kokeilkaa vaikka, tämän täyteläisempää, tahmaisempaa ja viettelevämpää brownieta ei ole. Mikä parasta, se on naurettavan helppo valmistaa. Kas näin se käy:
200 g tummaa suklaa (sekoita vaikka 65 ja 80 prosenttista suklaata)
150 g voita
3 kananmunaa
reilu pari desiä sokeria
puoli desiä vehnäjauhoja
100 g pecanpähkinöitä
100 g wienernougatrouhetta
Rouhi pähkinät ja sulata suklaa (sattumat eivät ole pahasta!). Sulata voi ja lisää suklaa voin joukkoon. Sekoita.
Vaahdota munat ja sokeri ja lisää varovasti suklaa-voi-seokseen. Lisää jauhot (varovasti, ettei vaahto laske!). Lopuksi vielä pähkinät ja rouheet soosiin mukaan.
Paista 150 astetta ja n. 35 minuuttia(kiertoilmauunissa). Mitä tahmeampaa kakku on keskeltä, sen parempi. Älä siis kuivata!
Nautitaan lämpimänä kylmän vaniljajätskin kanssa.
Elämä on ihanaa.
Monday, January 5, 2009
Pestävä erikseen
Huomasin tässä päivän muuan, että vaikka blogimme nimi on Matkoja, mäyriä ja muuta elämää, niin eihän noista karvaisista perheenjäsenistä ole kirjoitettu jutun juttua!
Asia tuli mieleeni pakkaspäivän kun pohdin mäyrien kanssa ulkoillessani niiden ja minun erilaista käsitystä koiranilma-sanonnasta.
Perinteisestihän koiranilmalla tarkoitetaan erityisen ikävää säätilaa, jolloin ulkona tapaa ainoastaan sen lähialueen hullun pyöräilijän, joka hänkin on vaihtanut rakkaan munamankelinsa omituisen näköiseen ja etenkin haaruksista liian tiukkaan juoksuasuun, ja - niin - koiraan joka vetää perässään isäntä/emäntä parkaa.
Mutta mäyräkoirapa ei paljon perinteistä tiedä - ei varsinkaan se lyhytkarvainen versio. Josta päästäänkin miedän taloudessamme hankalaan tilanteeseen, jossa toinen matalajalka on varustettu pitkällä ja toinen lyhyellä karvalla. On meinaan ulkoiluinnokkuudessa melkoisia eroja. Mutta palataan siihen pitkäkarvaan myöhemmin.
Mäyräkoiran ulkoiluhaluttomuus varsinkin loskaisella kelillä on varsin helppo ymmärtää: koitapas itse ulkoilla tyytyväisenä, kun loska yltää haaruksiin asti ja satut vielä olemaan ilkosillasi. Perhekalleutesi (jotka urospuolisilla nisäkkäillä muuten toimittavat aivojen virkaa) piirtävät surullista rantua hyytävään eteläsuomalaiseen lumeen ja parhaimmillaan kaupungin katuyksikön laiska työntekijä on kylvänyt loskan päälle nätin kerroksen suolaa; ei ole herkkua, ei. Urhea tappijalka yrittää kuitenkin parhaansa ja löntystää omituisen näköisesti nostellen olemattomia jalkojaan suoraan ylöspäin - etujalat sattuvat nimittäin normaalisti liikkuessa roiskimaan loskan suoraan vatsan alle, jossa siis tämä mainittu lisäytymisväline sijaitsee.
Isomman tarpeen hoitaminenkaan ei ota sujuakseen: oikeaa evakuointiasentoa hakiessaan koira joutuu nimittäin suuntaamaan takapuolensa maata kohden ja mäyräkoiran kyseessä ollessa matka ei lähtötilanteessakaan ole suuren suuri.
Onneksi isäntä voi avustaa toimenpiteessä painamalla kengän kuvan hankeen jotta kylmä lumi ei palelluta hännänalustakin. Ja emännän ompelema takki antaa sen verran suojaa, että herkkähipiäinen ystävämme tarkenee käydä viiden metrin päässä ulko-ovelta suorittamassa pakolliset toimensa - kunhan se on ensin julmasti sinne kannettu.
Kyseiset ongelmat ja niiden ratkaisut osuvat siis lyhytkarvaisen, helposti puhtaana pidettävän eikä juurikaan pesua tarvitsevan mäyräkoiramallin kohdalle.
Mutta entäs sitten se takkuuntuva, sotkeentuva, karvoihinsa lumi- ja mutapaakkuja piilottava pitkäkarvainen versio?
Ei mitään ongelmaa: keli kuin keli, niin kyllä pitkät, lähes maahan ulottuvat karvat suojaavat - koiran, mutta ei kylläkään olohuoneen villakarvamattoa tai vaaleaa sohvaa tai valkoisia lakanoita sängyssä, saati valkoisia housuja tai paitaa.
Päätin siis laatia hoito-ohjeet mäyräkoirista; miten isäntä asian näkee ja miten taas koira.
Pitkäkarvainen kääpiömäyräkoira
Isäntä
Verhoilu: vaikeahoitoinen ja helposti takkuuntuva. Huuhdeltava suihkussa, kuivattava pyyhkeellä ja harjattava käytettäessä vaikeissa olosuhteissa.
Urho
Verhoilu: Säänkestävä, pinnoite paranee kuralammikoissa.
Käyttölämpötila-alue: rajoittamaton
Helppo puhdistaa: varsinaisen käytön jälkeen juostaan märäksi kuralammikoissa, kuivataan juoksemalla väliä makuuhuone-olohuone-keittiö-sohva-sänky-isännän syli. Tarvittaessa kaivaudutaan sänkyyn päiväpeitteen ja peiton, peiton ja lakanan tai lakanan ja sijauspatjan väliin. Verhoilua ei saa suoristaa esimerkiksi harjalla; riittävän nopeat juoksupyrähdykset oikaisevat karvat.
Ei sovellu pestäväksi.
Lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira
Isäntä
Verhoilu: Helppo puhdistaa, ei likaannu käytössä, kestää vaikeitakin olosuhteita takkuuntumatta.
Mauri
Verhoilu: Ei sovellu ulkokäyttöön!
Käyttölämpötila-alue: yli +20 astetta.
Jos tarvetta ulkoiluun esiintyy, niin suojattava lisävarusteena saatavalla sääsuojalla (huom. omistaja on velvoitettu hankkimaan riittävän suojan). Kastuessa kuivattava huolella ja käytön jälkeen lämmitettävä sylissä villaisella peitolla suojattuna.
Asia tuli mieleeni pakkaspäivän kun pohdin mäyrien kanssa ulkoillessani niiden ja minun erilaista käsitystä koiranilma-sanonnasta.
Perinteisestihän koiranilmalla tarkoitetaan erityisen ikävää säätilaa, jolloin ulkona tapaa ainoastaan sen lähialueen hullun pyöräilijän, joka hänkin on vaihtanut rakkaan munamankelinsa omituisen näköiseen ja etenkin haaruksista liian tiukkaan juoksuasuun, ja - niin - koiraan joka vetää perässään isäntä/emäntä parkaa.
Mutta mäyräkoirapa ei paljon perinteistä tiedä - ei varsinkaan se lyhytkarvainen versio. Josta päästäänkin miedän taloudessamme hankalaan tilanteeseen, jossa toinen matalajalka on varustettu pitkällä ja toinen lyhyellä karvalla. On meinaan ulkoiluinnokkuudessa melkoisia eroja. Mutta palataan siihen pitkäkarvaan myöhemmin.
Mäyräkoiran ulkoiluhaluttomuus varsinkin loskaisella kelillä on varsin helppo ymmärtää: koitapas itse ulkoilla tyytyväisenä, kun loska yltää haaruksiin asti ja satut vielä olemaan ilkosillasi. Perhekalleutesi (jotka urospuolisilla nisäkkäillä muuten toimittavat aivojen virkaa) piirtävät surullista rantua hyytävään eteläsuomalaiseen lumeen ja parhaimmillaan kaupungin katuyksikön laiska työntekijä on kylvänyt loskan päälle nätin kerroksen suolaa; ei ole herkkua, ei. Urhea tappijalka yrittää kuitenkin parhaansa ja löntystää omituisen näköisesti nostellen olemattomia jalkojaan suoraan ylöspäin - etujalat sattuvat nimittäin normaalisti liikkuessa roiskimaan loskan suoraan vatsan alle, jossa siis tämä mainittu lisäytymisväline sijaitsee.
Isomman tarpeen hoitaminenkaan ei ota sujuakseen: oikeaa evakuointiasentoa hakiessaan koira joutuu nimittäin suuntaamaan takapuolensa maata kohden ja mäyräkoiran kyseessä ollessa matka ei lähtötilanteessakaan ole suuren suuri.
Onneksi isäntä voi avustaa toimenpiteessä painamalla kengän kuvan hankeen jotta kylmä lumi ei palelluta hännänalustakin. Ja emännän ompelema takki antaa sen verran suojaa, että herkkähipiäinen ystävämme tarkenee käydä viiden metrin päässä ulko-ovelta suorittamassa pakolliset toimensa - kunhan se on ensin julmasti sinne kannettu.
Kyseiset ongelmat ja niiden ratkaisut osuvat siis lyhytkarvaisen, helposti puhtaana pidettävän eikä juurikaan pesua tarvitsevan mäyräkoiramallin kohdalle.
Mutta entäs sitten se takkuuntuva, sotkeentuva, karvoihinsa lumi- ja mutapaakkuja piilottava pitkäkarvainen versio?
Ei mitään ongelmaa: keli kuin keli, niin kyllä pitkät, lähes maahan ulottuvat karvat suojaavat - koiran, mutta ei kylläkään olohuoneen villakarvamattoa tai vaaleaa sohvaa tai valkoisia lakanoita sängyssä, saati valkoisia housuja tai paitaa.
Päätin siis laatia hoito-ohjeet mäyräkoirista; miten isäntä asian näkee ja miten taas koira.
Pitkäkarvainen kääpiömäyräkoira
Isäntä
Verhoilu: vaikeahoitoinen ja helposti takkuuntuva. Huuhdeltava suihkussa, kuivattava pyyhkeellä ja harjattava käytettäessä vaikeissa olosuhteissa.
Urho
Verhoilu: Säänkestävä, pinnoite paranee kuralammikoissa.
Käyttölämpötila-alue: rajoittamaton
Helppo puhdistaa: varsinaisen käytön jälkeen juostaan märäksi kuralammikoissa, kuivataan juoksemalla väliä makuuhuone-olohuone-keittiö-sohva-sänky-isännän syli. Tarvittaessa kaivaudutaan sänkyyn päiväpeitteen ja peiton, peiton ja lakanan tai lakanan ja sijauspatjan väliin. Verhoilua ei saa suoristaa esimerkiksi harjalla; riittävän nopeat juoksupyrähdykset oikaisevat karvat.
Ei sovellu pestäväksi.
Lyhytkarvainen kääpiömäyräkoira
Isäntä
Verhoilu: Helppo puhdistaa, ei likaannu käytössä, kestää vaikeitakin olosuhteita takkuuntumatta.
Mauri
Verhoilu: Ei sovellu ulkokäyttöön!
Käyttölämpötila-alue: yli +20 astetta.
Jos tarvetta ulkoiluun esiintyy, niin suojattava lisävarusteena saatavalla sääsuojalla (huom. omistaja on velvoitettu hankkimaan riittävän suojan). Kastuessa kuivattava huolella ja käytön jälkeen lämmitettävä sylissä villaisella peitolla suojattuna.
Saturday, January 3, 2009
Basic Finns
Taannoisen wieninmatkan lähtökiireessä unohdimme tarkistaa suomalaisten puolueiden englanninkieliset nimet. Itävaltalaispolitiikko Johan Gudeniuksen suupielissä nyki Inan selittäessä kotimaansa valtakenttää: ten vii hääv tis paarti ”beisik finss” bat äktuallu tei aar not laik beisik finnis peöple ät ool.
Joululomalla mökillä, pilkkopimeällä laiturilla, istuin hetkeksi tähtilamppujen alle pohtimaan perussuomalaisuuden ydintä. En puoluetta, vaan meitä ihmisiä, kaikenlaisia suomalaisia.
Ulkoisesti muistutamme jo kovasti moderneja kaupunkilaisia. Kunnes tulee viikonloppu tai peräti lomaviikko. Silloin beisik finn pakkaa ooppelinsa täyteen tavaraa, kylmälaukun pullolleen ruokaa ja ajaa mökille. Miksi ihmeessä?
Auto mutkittelee pitkin metsäteitä, kunnes vihdoin kaartaa hirsimökin pihaan. Toppatakki kahisee pakkasessa. Villasukka pilkistää vaelluskengän lahkeesta ja otsalamppu pitää piposta kiinni Oulujärven tuulessa. Lumi narskuu kenkien alla.
Generaattori hyrskyttää valoa pihaan. Sylillinen puita ja saavillinen lunta saunalle. Hengitys höyryää hetken ennen kuin mökki lämpenee. Kaasuliedellä porisee glögi.
Kaupunki on jossain tuolla, toisessa universumissa, missä minun pitää. Pitää käydä, pitää muistaa, pitää osata olla. Mökillä riittää. Riittää, että on. Riittää, että päivän aikana lukee kaksi sivua Harlekiini-romaania kynttilän valossa. Riittää, että lämmittää saunan. Riittää, että nauttii.
Aamulla häikäisevän kirkas aurinko ottaa lumesta vauhtia ja kutsuu jäälle kävelemään. Päästäisen polku mutkittelee lumessa. Tämän hetken maailmanmatkaajan sielu lepää, tarraa kiinni siihen sopukkaan sydämessä, missä lukee: beisik finn.
Subscribe to:
Posts (Atom)