Posts
Tänä vuonna homma otettiin uudelleen työn alle ja kalustokin oli päivittynyt paremmin tarkoitukseen soveltuvaksi. Kalusto tosiaan, autosta ei nimittäin Land Roverin kohdalla parane puhua. Viikonloppu lyötiin lukkoon, jotta kumpikaan ei pääsisi pälkähästä, ja kulkuneuvon varustelu alkoi.
It's a Land Rover!
Isoilla pyörillä, korotetulla alustalla, sähkövinssillä ja riittävällä määrällä remonttikalustoa varustettu kulkineemme otti suunnan kohti Vaalimaata torstaina maaliskuun 12. aamulla kello 3:00. Reittisuunnitelmaa ei järin tarkkaan tehty, mutta tarkoitus oli suunnata kaikista varoituksista huolimatta Laatokan länsirantaa pitkin Sortavalaan, josta matka jatkuisi Petroskoin suuntaan ja Pietari-Murmansk -tielle.
Kyllähän meitä varoiteltiin suunnitellun reitin kehnohkosta tieverkostosta, mutta eipä me aivan niin surkeaa tietä osattu odottaa. Marssivauhti vaihteli 10-50 km/h välillä ja siitä huolimatta matkalle mahtui muutamia spinnausyrityksiä.
400 kilometrin matkalla vierähti kymmenisen tuntia.
Viiden aikaan iltapäivällä saavuimme viimein kauan odotetulle M18 -tielle, joka halkaisee äiti-venäjän välillä Pietari-Murmansk.
Varsinainen valtatie siis, arvelimme.
Väärin.
Leveyttä tiellä oli kyllä reilustikin, mutta ajamiseen soveltuva ura oli tasan yhden auton levyinen. Siinä sitten pujoteltiin 900 kilometriä kraatereita ja Ladoja väistellen.
Tarkoitus oli ajaa niin pitkään kuin jaksetaan ja stopata sitten sopivalle huoltoasemalle tai rekkaparkkiin nukkumaan. Kahdentoista aikaan yöllä tajusimme, että ennen Murmanskia ei ole yhden yhtään kaupunkia tai kyläpahasta. Matkaa tuossa vaiheessa oli taivallettavana vielä reilut 300 kilometriä. Oli aika kuumottavaa ajatella, että auto hajoaisi keskelle Venäjän korpitaivalta, kun lähimpään asutukseen oli matkaa satoja kilometrejä.
Ei sitten uskallettu pysähtyä nukkumaan.
Eikä kyllä uskallettu sammuttaa autoakaan.
Itseasiassa ei me taidettu uskaltaa paljon pysähdelläkään.
Noh, viimein puoli kuuden aikaan aamulla saavuimme heräilevään Murmanskiin, jossa parkkeerattiin ensimmäisen kaupan pihaan ja otettiin parin tunnin nokoset.
Land Rover Murmanskin yllä
Kahdeksan aikaan aamulla pääsimme itse asiaan eli sukellusveneitä metsästämään.
Kaupungista ulos ja jäämeren rantaa kohti.
Matkalla oli joku kyltti, jossa ulkomaalaisia kehotettiin pysymään pääteillä.
Päätiehän on vähän suhteellinen käsite, joten päätimme mennä sinne, mihin Lantikalla päästään.
Päivä meni tehokkaasti sotilastukikohtien reunustoja kiertäen ja mahdollista sisäänpääsyreittiä etsien.
Ihmeen mustasukkaisia ovat venäläiset sotakalustostaan: joka tukikohdalle reitti on suljettu aika tarkkaan kahdeksan kilometrin säteeltä, ja ainakin suomalaisilla kilvillä varustetulla autolla on ihan turha edes yrittää sisään.
Tuli meinaan sitten yritettyä ihan joka portista.
Kahden päivän aikana kävimme seitsemällä tai kahdeksalla portilla kääntymässä, ja joka paikassa vastaus oli sama. Huvittuneita ilmeitä saatiin kyllä aikaan portilla vartioivien sotilaiden naamalle, ja varmasti niillä riitti hauskaa koko loppupäiväksi: eivätpä varmaan koskaan olleet joutuneet käännyttämään hulluja suomalaisia sukellusvenebongareita.
Pääsääntöisesti kohtaamiset olivat oikein leppoisia ja kovasti olisivat halunneet jutella enemmänkin, mutta kun ei yhteistä kieltä löytynyt, jäivät vähän laihoiksi nuo keskustelut.
Yksi tyyppi me yllätettiin ihan täysin, kun ajeltiin pientä metsäautotietä kohti Zapadnaya Litsan sukellusvenetukikohtaa. Kovasti yritettiin selittää, että mennään vaan katsomaan vähän noita teidän sukellusveneitä, mutta kaveri ei halunnut millään päästää. Siinä vaiheessa kun käsi alkoi hamuta pistoolin perään, ymmärrettiin, että sinne ei OIKEASTI ole menemistä. Poistuttiin siitä sitten oikein iloisesti hymyillen ja spasiipaa höpöttäen autolle.
Hylätty kylä Zapadnaya Litsaan johtavan metsäautotien varrella
Paluumatkalla kierrettiin pohjoisen kautta ja matkalla oli vähän hälyyttävää nähdä rajan tuolla puolen olevan sotakaluston määrä. Sadan kilometrin matkalle mahtui ainakin viisi pientä kylää, jotka osoittautuivat sotilastukikohdiksi: oli panssarivaunua ja monenlaista mönkijää.
Ja matkaa Suomen rajalle 50-100 kilometriä.
Sieltä kun joku keksii tulla tälle puolelle kylään, niin vastaan on turha räpiköidä.
Matkan ainoa tekninen murhe sattui Suomen puolella: Ivalon ja Sodankylän puolessa välissä moottorista tuli öljyt pihalle.
Matkaa lähimmälle huoltamolle 50 kilometriä.
Ei paljon naurattanut, kun nousi autosta ulos ja oli niin pimeää, että jos ei olisi pitänyt autosta kiinni, se olisi joutunut hukkaan.
Onneksi vuoto saatiin korjattua ja öljyäkin oli varalta mukana, joten matkaan päästiin lyhyen RSR:n (Road Side Repair) jälkeen.
Oikein oli mukava reissu, autolla pitää lähteä Venäjälle toistekin.
Seuraava reissu tosin suuntaa toivottavasti Ukrainaan, ympäristäystävällisen energiamuodon - ydinvoiman - showroomiin.
