Posts
Ciao bella Milanosta! Ensiksi tàytyy varoittaa, ettà ihan heikkohermoisten ei kannata tàtà postausta lukea. Erityisvaroitus àiteille ja isille, vaikka te ette taida enàà mistààn meidàn tekemisistà niin kauheasti yllàttyàkààn :P
Uskollinen ystàvàni matkasika (kuvia seuraa myòhemmin, kunhan saan oman koneeni jostain verkkoon) a.k.a vaaleanpunainen matkalaukkuni on taas pakattu ja edessà on viikko Italiassa, tarkemmin ottaen Toscanan maakunnassa. Nyt siis asemapaikkana Milano (mistà lisàà myòhemmin, kunhan ehdin muodostaa mielipiteeni tàstà kaupungistà).
Mutta juuri nyt (tai oikeastaan jo hetken aikaa) mielessà pyòrii Madventuresista tuttu lause: "Lakkaa selittàmàstà ja làhe meneen". Ja tiedàttekò, juuri niin saattaa tosiaan kàydà.
Ajatus syntyy ja kypsyy pikku hiljaa. Voisiko niin tosiaan tehdà? Ettà luopuisi tavaroista, myisi sohvan ja sàhkòvatkaimen ja kaiken sen, mikà ei mahdu yhteen rinkkaan. Ettà kokeilisi kantaako elàmà, onko olemassa vaihtoehtoa sille, ettà tulee elàvàltà syòdyksi siinà, mità meillà on tapana kutsua arjeksi. Voisiko niin tosiaan tehdà?
Harrin kanssa mietimme, ettà mikà oikeastaan on koti. Syntyykò se seinistà ja tavaroista, elàmàstà, jonka on pientà yksityiskohtaa myòten rakkaudella turvakseen rakentanut? Vai voisiko koti olla kuitenkin mielentila, ihan missà tahansa siellà, missà on hyvà olla.
Helppoahan se ei oli. Riuhtaista itseààn irti. On vàhàn semmonen olo kuin Matrixissa Neolla, ettà ottaako sen pillerin vai ei (jos leffa on jàànyt katsomatta, kannattaa korjata erhe viimeistààn nyt!). Jos jàttàis sen ottamatta, voisi elàà niin kuin ennenkin, turvallisesti lòllòtellen pàivàstà toiseen. Jos taas pààttàà sen ottaa, mità tahansa voi tapahtua. Mikààn ei oo varmaa. Mutta ihan varmasti tietàà olevansa elossa.
Ismolta kuulin sen ensimmàisen kerran: Rohkeutta on se, ettà tarttuu toimeen, vaikka pelkàà. Ehkà se tosiaan on niin.
Aidosti kiinnostaa kuulla, mità te lukijani ja ystàvàni tàstà kaikesta ajattelette. Joten antaa tulla sità palautetta nyt :)
Nàistà ajatuksista kiitàn kolmea uskomattoman rohkeaa ihmistà, Saaraa, Samia ja Harria, joille mikààn ei oo elàmàssà mahdotonta. Olette rakkaita.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Jos mua itkettää lihamylly, arvaa itkettikö mua tää? Mehän tiedetään että te saatatte joku kaunis päivä vaan pakate rinkkanne ja lähteä, ja sen on ollut musta kauhean pelottavakin ajatus. Nyt vasta on terävöitynyt se että vaikka te lähtisitte, ette te meiltä karkuun pääse.
Tärkeintä ei ole se missä te olette, vaan se että olette onnellisia.
Sillon kun mie lahin Hollantiin, otin vain rinkan mukaan ja ajatuksissa siinsi puoli vuotta siella, ja sitten takaisin. Vaikka mulla oli kaveri ja talo siella odottamassa, kaikki muu olikin utopiaa. Loppujenlopuksi puolesta vuodesta muodostui vuosi. Alussa pelotti niin perkeleesti, mutta ajattelin etta jos pelottaa, niin se tarkoittaa etta taa merkitsee mulle aika paljon. Kuten se tekikin. Koti muodostui mielentilasta, jossa oli hyva ja turvallinen olla.
Kun lahdin Hollannista, hyppasin taas uuteen paikkaan. Suomi oli tietysti tuttu, mutta uusi kotipaikkakunta Tampere ihan tuntematon suuruus. Jalleen oli asunto ja kamppis Tampereella odottamassa, rinkka selassa ja pelko perseen alla. Lahdinhan taas toisesta kodista jatkamaan ja uutta kotia ja elamaa rakentamaan.
Pelko, epavarmuus ja askaruttamisajatukset ovat hyvaksi. Ne suojelevat meita. Mutta jos antaa niiden hallita, niista muodostuu vankila.
Aina on mahdollisuus palata takaisin, ja jos kokonaisvaltainen irtaantuminen ei tunnu ihan oikealta vaihtoehdolta, pehmentakaa laskua. Jattakaa myymatta vaikka se sahkovatkain :)
Post a Comment